Historiallisesti keskiaika on vaikeasti hahmotettavissa oleva pitkä ajanjakso. Tutkimuksessa se on hahmottamisen helpottamiseksi jaettu kolmeen osaan: varhaiskeskiaikaan (v. 400–800), sydänkeskiaikaan (v. 800–1200) ja myöhäiskeskiaikaan (v. 1200–1500).
Varhaiskeskiajalla
Rooman mahti kukistui lopullisesti viime kädessä germaanikansojen vaellusten
jalkoihin vuonna 476. Itä-Rooma eli Bysantti ja sen omintakeinen kulttuuri
pysyi kuitenkin pystyssä aina turkkilaisvaltaukseen asti vuonna 1453.
Lännessä vallitsi valtiollinen hajaannus, mutta kirkko ja katolinen usko
olivat kuitenkin kaikkia länsieurooppalaisia vahvasti yhdistävä tekijä.
Paavin kirkko oli lähes koko keskiajan loppuun asti johtoasemassa.
Kirkon mahtia ilmensivät mahtavat katedraalit, luostarilaitos ja
ristiretket Palestiinaan ”vääräuskoisten” käännyttämiseksi ja alueen
valloittamiseksi. Kirkkoisä Augustinus loi teoksessaan Jumalan valtakunnasta filosofiset ja teologiset
perustelut valtion alistamiselle kirkolle.
800-luvulla vakiintunut
läänityslaitos ylläpiti osaltaan Euroopan valtiollista hajaannusta.
Kansallista yhtenäisyyttä ei syntynyt myöskään sääty-yhteiskunnan
vaikutuksesta. Keskiajan ihminen koki olevansa ennen muuta Jumalan
säätämällä tavalla kukin oman säätynsä jäsen. Vasta sydänkeskiajalla,
kaupunkitalouden elpyessä, syntyi talonpoikien, aateliston ja papiston rinnalle
neljäskin sääty – porvaristo. Koko keskiajan ajan pääelinkeinona oli
maatalous, mutta viljelyn tehostuminen uusien keksintöjen myötä (tehokkaampi
aura ja hevosen valjastaminen vetojuhdaksi) mahdollisti osan työvoiman
vapautumisen kaupan ja käsityön ammatteihin. Aatelisto, ritarisääty
sekä papisto säilyivät kuitenkin koko keskiajan arvostetuimpina säätyinä.
Talonpojat, joita oli ylivoimainen enemmistö väestöstä, olivat
kurjimmassa asemassa. Maaorjat olivat yhteiskunnan pohjalla.
Yliopistolaitoksen
synty todistaa, että keskiaika ei ollut pelkästään, jos ollenkaan, synkkä
aikakausi. Luostareissa oli jo aikaisemmin vaalittu kirjasivistystä ja annettu
opetusta. Sydänkeskiajalla alettiin kokea tarvetta kirkosta erillään
tapahtuvaan opetukseen ja tutkimukseen. Ensimmäiset yliopistot 1100- ja
1200-luvuilla olivat jatko-opiskelijoiden ja opettajien yhteisöjä, joita syntyi
Italian Salernoon, Pariisiin ja Englannissa Oxfordiin ja Cambridgeen. Tieteiden
kuninkaana oli teologia, mutta toisena tieteen auktoriteettina raamatun
rinnalla oli Aristoteleen ajattelu. Pariisin yliopiston professori Tuomas
Akvinolainen katsoi, että ihminen voi järkensä avulla yhdistää raamatun näkemyksiä
ja järjentietoa. Jumala voi olla Tuomaksen mukaan liikkeen
lainalaisuuksia selitettäessä ”ensimmäinen
liikuttaja, jota mikään muu ei liikuta”.
Myöhäiskeskiajalla
Eurooppaa kohtasi väestökatastrofi, mustana surmana tunnettu tautiepidemia.
Euroopan väkiluku oli keskiajan kuluessa kohonnut alle 30 miljoonasta
noin 73,5 miljoonaan. Ilmasto oli sydänkeskiajan suotuisan kauden jälkeen
kylmennyt ja väestöä oli Euroopassa ruuan tuotantokykyyn nähden jo
suhteellisesti liikaa. Musta surma, paiseruttoepidemia, levisi 1300-luvun
puolivälissä kulovalkean tavoin yli Euroopan mantereen ja tappoi
väestöstä 25-30 prosenttia. Liikaväestöongelma ratkesi kertaheitolla.
Yhtäkkiä työvoimasta olikin pulaa ja palkatkin lähtivät nousuun. Ruton
välttäneiden Eurooppa koki uutta nousua voimaansa kasvattaneiden
kansallisvaltioiden ja niiden kuninkaiden johdolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti