torstai 24. maaliskuuta 2016

testi 2


Historiallisesti keskiaika on vaikeasti hahmotettavissa oleva pitkä ajanjakso.  Tutkimuksessa se on hahmottamisen helpottamiseksi jaettu kolmeen osaan: varhaiskeskiaikaan (v. 400–800), sydänkeskiaikaan (v. 800–1200) ja myöhäiskeskiaikaan (v. 1200–1500).
Varhaiskeskiajalla Rooman mahti kukistui lopullisesti viime kädessä germaanikansojen vaellusten jalkoihin vuonna 476. Itä-Rooma eli Bysantti ja sen omintakeinen kulttuuri pysyi kuitenkin pystyssä aina turkkilaisvaltaukseen asti vuonna 1453.  Lännessä vallitsi valtiollinen hajaannus, mutta kirkko ja katolinen usko olivat kuitenkin kaikkia länsieurooppalaisia vahvasti yhdistävä tekijä.  Paavin kirkko oli lähes koko keskiajan loppuun asti johtoasemassa.  Kirkon mahtia ilmensivät mahtavat katedraalit, luostarilaitos ja ristiretket Palestiinaan ”vääräuskoisten” käännyttämiseksi ja alueen valloittamiseksi.  Kirkkoisä Augustinus loi teoksessaan Jumalan valtakunnasta  filosofiset ja teologiset perustelut valtion alistamiselle kirkolle.  
800-luvulla vakiintunut läänityslaitos ylläpiti osaltaan Euroopan valtiollista hajaannusta.  Kansallista yhtenäisyyttä ei syntynyt myöskään sääty-yhteiskunnan vaikutuksesta.  Keskiajan ihminen koki olevansa ennen muuta Jumalan säätämällä tavalla kukin oman säätynsä jäsen.  Vasta sydänkeskiajalla, kaupunkitalouden elpyessä, syntyi talonpoikien, aateliston ja papiston rinnalle neljäskin sääty – porvaristo.  Koko keskiajan ajan pääelinkeinona oli maatalous, mutta viljelyn tehostuminen uusien keksintöjen myötä (tehokkaampi aura ja hevosen valjastaminen vetojuhdaksi) mahdollisti osan työvoiman vapautumisen kaupan ja käsityön ammatteihin.   Aatelisto, ritarisääty sekä papisto säilyivät kuitenkin koko keskiajan arvostetuimpina säätyinä.  Talonpojat, joita oli ylivoimainen enemmistö väestöstä, olivat kurjimmassa asemassa. Maaorjat olivat yhteiskunnan pohjalla.
Yliopistolaitoksen synty todistaa, että keskiaika ei ollut pelkästään, jos ollenkaan, synkkä aikakausi. Luostareissa oli jo aikaisemmin vaalittu kirjasivistystä ja annettu opetusta.  Sydänkeskiajalla alettiin kokea tarvetta kirkosta erillään tapahtuvaan opetukseen ja tutkimukseen.  Ensimmäiset yliopistot 1100- ja 1200-luvuilla olivat jatko-opiskelijoiden ja opettajien yhteisöjä, joita syntyi Italian Salernoon, Pariisiin ja Englannissa Oxfordiin ja Cambridgeen. Tieteiden kuninkaana oli teologia, mutta toisena tieteen auktoriteettina raamatun rinnalla oli Aristoteleen ajattelu. Pariisin yliopiston professori Tuomas Akvinolainen katsoi, että ihminen voi järkensä avulla yhdistää raamatun näkemyksiä ja järjentietoa.  Jumala voi olla Tuomaksen mukaan liikkeen lainalaisuuksia selitettäessä ”ensimmäinen liikuttaja, jota mikään muu ei liikuta”.
Myöhäiskeskiajalla Eurooppaa kohtasi väestökatastrofi, mustana surmana tunnettu tautiepidemia.  Euroopan väkiluku oli keskiajan kuluessa kohonnut alle 30 miljoonasta noin 73,5 miljoonaan.  Ilmasto oli sydänkeskiajan suotuisan kauden jälkeen kylmennyt ja väestöä oli Euroopassa ruuan tuotantokykyyn nähden jo suhteellisesti liikaa.  Musta surma, paiseruttoepidemia, levisi 1300-luvun puolivälissä  kulovalkean tavoin yli Euroopan mantereen ja  tappoi väestöstä 25-30 prosenttia.  Liikaväestöongelma ratkesi kertaheitolla. Yhtäkkiä työvoimasta olikin pulaa ja palkatkin lähtivät nousuun.  Ruton välttäneiden Eurooppa koki uutta nousua voimaansa kasvattaneiden kansallisvaltioiden ja niiden kuninkaiden johdolla.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Itsevaltius oli edelleen voimissaan 1700-luvulla, mutta se oli yhä enemmän kriittisen tarkastelun kohteena. Niin sanotut valistuskirjailijat arvostelivat yhä purevammin yksinvaltiaiden kansanvallan vastaisia menetelmiä. Valistus perustui 1600-luvun tieteen vallankumoukseen. Luonnontiede oli ratkaissut monia sellaisia kysymyksiä, joihin siihen asti oli vastauksen antanut kirkko. Ihminen oli järkensä avulla selittänyt maailmankaikkeuden toiminnan; valistuskirjailijoiden mielestä ihminen kykenisi järkeään käyttäen luomaan myös paremman yhteiskunnan. 
Englantilainen filosofi John Locke (1632 - 1704) oli jo 1600-luvulla teoksissaan pohtinut vallankäytön olemusta. Hänen ajattelunsa mukaan ihmisillä oli tiettyjä luonnollisia oikeuksia (hengen, vapauden ja omaisuuden turva), joita vastaan poliittinen järjestelmä ei saanut käydä.  Hallitsijan valta oli perimiltään kansalta, ei Jumalalta, lähtöisin ja kansalla oli oikeus tarpeen tullen syrjäyttää kansan oikeuksia loukkaava vallanpitäjä. Locken näkemykset edistivät osaltaan Englannin järjestelmän muuttumista perustuslailliseksi monarkiaksi.
Ranskassa paroni de Montesquieu ihaili Englannin poliittista järjestelmää ja kehitteli sen pohjalta teoksessaan Lakien henki vallan kolmijaon periaatteen. Valta oli jaettava lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan. Näin toimien taattaisiin parhaiten kansalaisten oikeuksien loukkaamattomuus.
Jean-Jacques Rousseau (1712 - 1778) uskoi Locken tavoin, että vallankäytön järjestelmä perustui kansalaisten suostumukseen. Rousseau oli suoran demokratian kannattaja ja edellytti kaikkien kansalaisten mahdollisuutta osallistua yhteisen tahdon (yleistahdon) määrittelyyn. Rousseaun näkemys, jonka mukaan ihminen on perusluonteeltaan hyvä, mutta kulttuuri oli pilannut ihmistä, oli mielenkiintoinen. Palaamalla takaisin luontoon ihmisen oli kuitenkin mahdollista löytää jälleen itsestään ”jalo villi”.
Voltaire, oikealta nimeltään François-Marie Arouet (1694 - 1778), oli 1700-luvun Euroopan pilkkakirves, joka purevissa teksteissään arvosteli niin kirkkoa, itsevaltiutta kuin yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia. Ihanteellisena poliittisena järjestelmänä hän piti kuitenkin valistunutta itsevaltiutta. Hän ei siis sittenkään täysin luottanut kansan kykyyn itse rakentaa itselleen paras vallankäytön järjestelmä.
Valistus vaikutti myös ajan tyylisuunnan ja taiteen kehitykseen. Barokin 1700-luvun alussa korvannut kevyempi ja koristeellisempi rokokoo vaihtui osin valistuksen vaatimuksesta 1700-luvun jälkipuoliskolla uusklassismiin tyylisuuntaan. Pompeijin kaivaustenkin innoittamina palattiin jälleen antiikille ominaiseen yksinkertaisuuteen ja selkeyteen. Rakentamisessa kansanvaltaiseksi koettu klassisuus korvasi itsevaltiuden tueksi mielletyn mahtipontisen barokkirakentamisen. Kotoisana esimerkkinä mainittakoon C.L. Engelin suunnittelema Senaatintorin ympäristö.
Valistusaate realisoitui poliittiseksi toiminnaksi ensin Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa (4.7.1776) ja alkaneessa vapaustaistelussa itsenäisyyden puolesta. Itsenäisyysjulistus ja Yhdysvaltain valtiosääntö (1787) ilmensivät valistuksen ajatuksia kansanvaltaisuudesta, tasa-arvosta ja jokaisen oikeudesta pyrkiä tavoittelemaan omaa onneaan elämässä.  
Valistus oli taustana myös Ranskan suuressa vallankumouksessa 1789-. Siinä kansa otti oikeudet omiin käsiinsä, syrjäytti itsevaltaisen hallitsijan ja ryhtyi itse säätämään itselleen uutta kansanvaltaisempaa perustuslakia. Vallankumous päättyi lopulta hirmuvallan aikaan ja yksinvaltiuden palaamiseen Napoleon Bonaparten hahmossa 1799, mutta se enteili kuitenkin modernin demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion periaatteiden läpimurtoa kaikkialla Euroopassa seuraavalla vuosisadalla.

Englannissa koettiin samanaikaisesti toisenlaista vallankumousta, jota voidaan seurauksiltaan rinnastaa maanviljelyn kehittymiseen tuhansia vuosia aikaisemmin. Koneteollisuus oli saarivaltakunnassa syrjäyttämässä käsiteollisen tuotantotavan. Höyrykone ja hiili yhdessä mullistivat tuotannon ja alkoi yhteiskunnallinen murros, joka heijastui kaikkialle vallitsevassa yhteiskunnassa. Tämäkin vallankumous kaikkine seurannaisvaikutuksineen muuttui yleismaailmalliseksi vasta seuraavalla varsinaisesti teollistumisen vuosisadaksi mielletyllä ajanjaksolla.